Mitä meiltä katoaa, kun käsinkirjoitus katoaa?

Käsinkirjoittaminen vähenee jatkuvasti ja kiihtyvällä vauhdilla. Pienimmätkin muistilaput näpytellään kännyköihin ja muille sähköisille laitteille, puhumattakaan pidemmistä viesteistä tai muistioista. Koulussa ei enää opeteta pakollisena oppiaineena kaunokirjoitusta - siis nykyistä sidosteista kirjoitusta - joten pian sitä ei osata enää edes lukea. Kuinka käy perheen ja suvun vanhoille muisto- ja päiväkirjoille? Jäävätkö uusilta sukupolvelta isomummon piparit leipomatta? Entä miten käy aivotaidoille, kun aivot eivät enää saa sille hyödyllistä stimulaatiota. Käsinkirjoitus on myös yksi persoonallisen ilmaisun muoto, joten muuttuuko ihminen jollakin tapaa, kun se ei enää kirjoita käsin? Katoaako yksi osa identiteettiä käsinkirjoitustaidon myötä? Näitä kysymyksiä pohtivat Tiedeykkösessä kasvatustieteen professori Leena Krokfors Helsingin yliopistosta ja ylitarkastaja, käsialatutkija Maria Kallio Kansallisarkistosta. Toimittajana on Jaana Sormunen. Kuvassa nuoren naisopettajan käsialaa 1930-luvulta. Kuva: Tiina Kettunen.